lauantai 19. tammikuuta 2013
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kun törmäsin tähän Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin ensimmäistä kertaa, päättelin nimen perusteella, että kyseessä on joku hassunhauska huumorikirja. Onneksi en kuitenkaan pelkän nimen perusteella tuominnut kirjaa epäkiinnostavien teosten joukkoon, vaan luin muutaman blogijutun, joista selvisi, mistä kirjassa oikeastaan on kyse. Huumorikirja tämä ei tosiaankaan ole, vaan pikemminkin melankolinen ja pohdiskeleva pieni tarina. Kirjan luettuani olen myös sitä mieltä, että nimi on varsin osuva. Sillä perheestä kirja kertoo, ja myös alastomana juoksemisesta: juokseminen yhdistyy kirjassa heittäytymiseen, vapauden tunteeseen ja pakenemiseen.
"Hän avasi silmänsä ja alkoi juosta mutkitellen pitkin märkää nurmikkoa. Piti kätensä edelleen levitettynä. Minä lennän. Hän pysähtyi ja alkoi pyöriä ympäri. Sadetanssi."
Kirja kertoo aikuisista sisaruksista, Sofiasta ja Roosasta, joista toinen on päämäärätietoinen ja kontrolloitu, toinen boheemimpi elämässäajalehtija. Se kertoo myös Sofian ja Roosan lapsuudesta, kesäpäivistä suvun merenrantahuvilalla, jossa aikuisten välillä näytellään draamoja, joita lapset seuraavat sivusta. Oma osansa on myös naapurimökin naisparilla, Gudrunilla ja Fredrikssonilla, sekä Sofian ja Roosan isoisän tarinalla.
Ihalainen tavoittaa hienosti kesäpäivien tunnelman, jossa ajattomuus ja ohikiitävyys ovat läsnä samanaikaisesti. Hauraat hetket, jotka kaikessa kauneudessaan lipuvat ohi - joutilaisuuden, joka voi tehdä mielen levottomaksi tai raukeaksi. Pidin Ihalaisen tavasta kuvata lapsuuden ja aikuisuuden rajalla häilyvän nuoren Sofian ajatuksia: hämmennystä, ahidstusta ja jännitystä. Ja ehkä kaikkein eniten pidin taiteilijapariskunta Gudrunista ja Fredrikssonista: suhteesta, jossa kiintymys, kyllästyminen, rakkaus ja kiukku vuorottelevat. Olisin voinut lukea enemmänkin karheapintaisesta Fredrikssonista ja salakuuntelemassa hiippailevasta Gudrunista. Heissä ja heidän suhteessaan oli hienoa monikerroksisuutta: sympaattista epätäydellisyyttä, surua, hellyyttä ja särmää.
Paljon hyvää siis tässä pienessä kirjassa. Ihan kaikkeen en kirjassa ihastunut: loppupuolella tietyt juonenkäänteet olivat ehkä turhan dramaattisia ja vähän keinotekoisiakin, ja kuten Booksy, pidin lopetusta kummallisena. Mutta nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, ovat kirjan positiiviset puolet nousseet mielessäni selvästi vahvemmiksi kuin hiukan lässähtänyt loppu: muistan sateessa tanssivan pikkutytön, naisparin kiukkuisen piknikretken ja kesäisen tunnelman.
Booksyn lisäksi kirjan parissa ovat viihtyneet Jenni, joka olisi mielellään lukenut kirjan kesäisellä rantakalliolla sekä Karoliina, joka toivoo Ihalaiselta lisää porvariston peitellyn ahdistuksen kuvauksia.
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/kannen kuva: Riikka Majanen/Toni Knuutila
Sammakko, 2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hyvin kirjoitettu hyvästä kirjasta! Ihalaisen uraa tekee kyllä mieli seurata jatkossakin, sen verran hienoja elementtejä tässä oli. :-)
VastaaPoistaKiitos Booksy. Toivottavasti Ihalainen tosiaan kirjoittaa lisää - jään mielenkiinnolla odottamaan.
PoistaOi, miten hyvä juttu tästä kirjasta! Olin melkein unohtanut nuo lopun huonoudet. Ne melkein antaa anteeksi, kun kirja muuten oli kaikkea tuota, mitä kuvailit. Hienoja tunnelmia, havaintoja, hahmoja ja suhteita. Tuli ihan ikävä paitsi kesää myös tätä kirjaa.
VastaaPoistaKiitos Karoliina. On kyllä jännä, miten toisten kirjojen kohdalla pienet heikkoudet unohtaa ja toisten kohdalla ne taas alkavat ärsyttää enemmän lukemisen jälkeen. Ihalaisen kanssa tosiaan jälkimaku oli oikein mukava :)
PoistaTämän kirjan haluan lukea! Minun ei tarvitse kuulla kuin sanat "merenrantahuvila" ja "melankolia" niin olen myyty :)
VastaaPoistaMaria, minutkin on kieltämättä aika helppo houkutella lukemaan noilla samoilla sanoilla :D
PoistaHih! Olisiko tässä sellainen tuore mieskirjailija, jonka tyylistä tykkäät? :)
VastaaPoistaMinullakin tämä odottaa vuoroaan, oli PEKKin jäsenkirjana syksyllä. Pitänee lukea kun tätä niin paljon kehutaan.
Salla, hih! Tykkäsin kieltämättä ainakin tästä kirjasta - katsotaan miten seuraavan mahdollisen kirjan kanssa käy.
PoistaJenni oli muuten muistaakseni omassa jutussaan maininnut, että ajatteli välillä lukevansa naisen kirjoittamaa kirjaa. Ja bloggarit ovat verranneet tätä nimenomaan naiskirjailijoiden teoksiin: Janssoniin, Fagerholmiin, Kallioon jne. Olisiko Ihalaisen tyyli siis jotenkin feminiininen? :)