Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

"Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja. Verekset muistikuvat olivat harvinaisia kuin timantit. Ja vaikka hän muistaisikin jotakin, miksi hän haluaisi jakaa musitikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?"

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi kuljettaa lukijan ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä 1920-luvun juhlivien taiteilijoiden ja yläluokan edustajien kautta twistaavalle 60-luvulle ja lopulta aina 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Kirja kertoo siis eräänlaisen viime vuosisadan historian, ja tarkastelee sitä erilaisten teemojen valossa: taiteen, luokkayhteiskunnan, muistojen ja homoseksuaalisuuden. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa kuollut aristokraattirunoilija Cecil Valance, jonka ympärille kaikki kirjan henkilöhahmot tavalla tai toisella kiertyvät. Cecil ja hänen runonsa tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää vielä pitkään nuoren runoilijan kuoleman jälkeen.

Kirja lähtee käyntiin kovin verkkaisesti, enkä oikein saanut otetta henkilöistä tai tapahtumista. Yksityiskohtainen kuvailu, piiloteltu seksuaalisuus ja väärinymmärrykset toivat mieleeni Ian McEwanin Sovituksen, ja koska minulla on kovin ongelmallinen suhde sekä McEwaniin että Sovitukseen, suhtauduin Vieraan lapseenkin hiukan varauksellisesti. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan kuitenkin kasvoi, kun luin eteenpäin, ja loppujen lopuksi huomasin viehättyneeni kirjasta melkoisesti. Jotain samaa kuin McEwanissa tässä kirjassa ehkä tosiaan oli (muutakin kuin hiukan jaaritteleva yksityiskohtaisuus), mutta pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin yhdestäkään lukemastani McEwanin kirjasta - ehkä siksi että Hollinghurst jättää lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille enemmän tilaa.

Muistot, historia ja tarinat joita kerromme itsestämme ja itsellemme. Hollinghurst käsittelee kiehtovasti sitä, kuinka jokaisella ihmisellä on oma historiansa ja omat muistonsa. Joskus ehkä muistamme sen, mitä haluamme muistaa - emme sitä mitä oikeastaan tapahtui. Joka tapauksessa unohdamme aina enemmän kuin muistamme. Kirjassa menneisyyteen yrittää pureutua Paul Bryant, joka kiinnostuu Cecilin ruonojen lisäksi melkein pakkomielteisesti tämän mahdollisesta homoseksuaalisuudesta: asia on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, koska Bryant on itse homo. Mutta miten päästä perille historiasta, joka liittyy niin arkaluontoiseen ja vaiettuun asiaan kuin miesten välinen rakkaus?

Oman lisänsä muistojen, valheiden ja muunneltujen totuuksien verkkoon tuo se, että lukija tietää usein enemmän kuin kirjan henkilöhahmot. Koska tarinaa seurataan monesta eri näkökulmasta, lukija pääsee tarkastelemaan asioita puolueettomammin kuin henkilöhahmot - vaikka kaikkea lukijakaan ei tiedä, sillä Hollinghurst paljastaa ja piilottaa asioita juuri sopivasti. Todellisuudessahan olemme kaikki aina oman näkökulmamme vankeja, emmekä koskaan saa nähdä tapahtumia edes näennäisen objektiivisesta kulmasta - vain seuratessamme tarinoita meille annetaan siihen mahdollisuus.

Vieraan lapsi on pohjimmiltaan varsin alakuloinen kirja, vaikka se ei mitenkään korostetun synkkä olekaan. Monet henkilöhahmoista ovat jollakin tavalla hukassa itsensä kanssa, vaikenevat asioista joista pitäisi puhua, elävät valheessa tai piilottelevat toisten valheita. Kirjassa on tietty rappeutumisen, kuoleman ja saavuttamattomien unelmien sivumaku, mutta löytyy siitä tiettyä karheaa kauneuttakin. Kirja vetosi ehkä enemmän mieleeni kuin sydämeeni, mutta loppujen lopuksi huomasin myös kiintyneeni ja hiukan ihastuneenikin kirjaan. Tosin hiukan brittiläisen etäisesti.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma joka ei pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, mutta löysi kirjasta hyviäkin puolia; Leena Lumi joka ihastui Hollinghurstin älyllisoivaltavan upeaan tekstiin ja Riina jonka mielestä psykologinen syväluotaus oli hetkittäin hyytävää.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2012