Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Luin Naiset katsovat vastavaloon -kirjan osana kesäkuista lukumaratoniani. Ei ole sattumaa, että kirjasta kirjoittaminen on jäänyt, sillä kaikista maratonkirjoista Haatela jätti laimeimman jälkimaun. Maratontekstissä kirjoitin kirjasta näin: "En ole aivan varma, mitä mieltä olen Haahtelasta. Ainakaan mitään suurta hurmaantumista ei tapahtunut. Paikoitellen kirja oli minusta jopa aika ärsyttävä, paikoitellen taas oli hienoja kohtia. Pitää varmaan sulatella lukukokemusta jonkin aikaa." Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut puoli vuotta, en enää juurikaan muista niitä hienoja kohtia, mutta pieni ärsyyntymisen tunne on säilynyt.

Koska kirjoitan Haahtelan kirjasta näin pitkän ajan kuluttua sen lukemisesta, en edes yritä kirjoittaa varsinaista blogiarviota kirjasta. Enemmän tämä juttu on itselleni muistiinpano siitä, että kirja on luettu. Yritän kuitenkin vähän kuvata sitä, millaisia tunteita kirja minussa herätti.

Aikana ennen kirjablogeja mielikuvani Haahtelasta perustui lähinnä kirjastokäynteihin, joilla olin usein kiinnittänyt huomiota pieniin kirjoihin, joilla oli kiehtovat ja kauniit nimet. En kuitenkaan ollut koskaan tullut lainanneeksi yhtäkään noista kirjoista. Sitten kirjablogeihin alkoi ilmestyä toinen toistaan ihastuneempia juttuja Haahtelasta. Toki myös vähemmän ihastuneita arvioita mahtui joukkoon, mutta suuri osa bloggaajista tuntui ottaneen Haahtelan suoraan sydämeensä. Juttujen perusteella minulle syntyi jonkinlainen kuva kirjoista, mutta en osannut arvailla, olisiko Haahtela minun kirjailijani. Ainakaan tämän ensimmäisen lukemani kirjan perusteella näin ei ole, mutta voi toki olla, että lukumaraton ei tehnyt Haahtelalle oikeutta, varsinkaan kun luin kirjan maratonin loppupuolella, jo hiukan uupuneena.

Yleensä pidän paljon kirjoista, joissa tunnelma nousee tapahtumia tärkeämmäksi. Haahtelan kirjassa suunnaton tunnelmissa vellominen kuitenkin ärsytti. Ehkä se johtui siitä, etten onnistunut kiinnostumaan henkilöhahmoista: muistan miettineeni jossain vaiheessa lukemista, etten oikeastaan yhtään välitä siitä, mitä heille tapahtuu tai on tapahtunut. Haahtelan haahuileva tunnelmointi tuntui myös jotenkin liian tyylikkäältä. Kun mietin kirjaa näin jälkikäteen, mieleeni nousee kuvia, jotka voisivat olla hienostuneesta muoti- tai sisustuslehdestä: kauniita ihmisiä lojumassa hyvällä maulla sisustetuissa asunnoissa, joissa jokaisen tavaran ja esineen paikka on tarkkaan harkittu. (En siis väitä, että Haahtela olisi kirjoittanut tällaisia kohtauksia - kirja vain herätti minussa tällaisia mielikuvia.)

Muistan kyllä lukiessani välillä kiinnittäneeni huomiota kauniiseen kieleen ja osuviin huomioihin, joista ihan aidosti pidin. Kirja kokonaisuutena jäi kuitenkin kovin etäiseksi, enkä tunne kovin suurta houkutusta lukea enempää Haahtelaa. Ihailijoita Haahtelalla kuitenkin riittää, ja tästäkin kirjasta ovat lumoutuneet ainakin Karoliina, Sanna ja Katja.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Kansi: Päivi Puustinen
Otava, 2000