Hyppää lavalle! Antti Raivio: Skavabölen pojat ja Huokausten laakso

Superlatiiveja ja muita ylisanoja tulee välillä käytettyä liian herkästi. Kuinka moni hienokaan kokemus esimerkiksi räjäyttää tajunnan? Ei varmaan loppujen lopuksi kovinkaan moni. Mutta ainakin yhdestä taiteellisesta elämyksestä voin vilpittömästi sanoa, että tajuntaani vähintäänkin ravisteltiin voimalla: kyseessä on Antti Raivion näytelmä Skavabölen pojat, jonka näin Q-teatterissa 1990-luvun alussa. Vaikka olin tuolloin ahkera teatterissakävijä, en ollut koskaan nähnyt mitään mikä olisi tuntunut samaan aikaan niin todelliselta ja sydämeenkäyvältä, ja kuitenkin selvästi taideteokselta, joltakin elämää suuremmalta. Pari vuotta myöhemmin näytelmän jatko-osa Huokausten laakso oli sekin kauneinta ja ihmeellisintä, mitä saatoin kuvitella.

"RUPERT
[...] Supergalifaktilisbieksbialidouzon. Maailman pisin sana. Walt Disneyn keksimä. Sekään ei tarkota mitään."

On siis kulunu pari vuosikymmentä siitä, kun näin Skavabälen pojat. Olin katsomassa viimeisiä esityksiä, ja ehdin harmikseni nähdä näytelmän vain kerran. Näytelmän yksityiskohdat ovat aika lailla hävinneet muististani, mutta tunnelman ja esityksen jättämän jäljen muistan. Pari vuotta myöhemmin kävin katsomassa Huokausten laakson muistaakseni kolme kertaa, ja sen muistankin paljon selvemmin. Nyt luin näytelmät ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisin palannut omaan nuoruuteeni.

Minun on täysin mahdotonta suhtautua näihin näytelmiin vain tekstinä, sillä ne ovat niin voimakkaasti sidoksissa paitsi omiin kokemuksiini, myös Q-teatterin tulkintaan. Näen lukiessani vereslihalla esiintyvät nuoret näyttelijät. Hannu Kiviojan Rupertina. Leo Raivion Evertinä. Tommi Korpelan, Vera Kiiskisen ja Heli Takalan. Nämä näytelmät olivat niin pitkään minulle melkeinpä mittari sille, mikä on hyvää teatteria, etten pysty vuosienkaan jälkeen suhtautumaan niihin objetiivisen kriittisesti.

"ISÄ
 Tiedätkö Heikki Herman Hiiri kuinka isä sua rakastaa. Eikö ollu hyvä ettei tehty aborttia? Eikö näin?

EVERT
Nii. Rosolli on paljon parempaa."

Näytelmät kertovat kahdesta veljeksestä, Rupertista ja Evertistä. Skavabölen pojissa kertojana on isoveli Rupert - Huokausten laaksossa lapsuutta muistelee pikkuveli. Kummassakin näytelmässä liikutaan ajassa ja paikassa: 80-luvulla, jolloin aikuisuuden kynnyksellä tasapainoilevat veljekset muistelevat lapsuuttaan; 70-luvulla, jolloin pojat todistavat vanhempien avioeroa ja perheen hajoamista; ja 60-luvulla, jollloin isä ja äiti ovat nuoria ja rakastuneita. Keskiössä on lapsuus 70-luvulla, isän alkoholismi, äidin henkinen hajoaminen ja avioeron mukanaan tuoma taistelu lapsista. Koska näkökulma on lapsen (tai lapsuuttaan muistelevan nuoren), mukaan mahtuu epävarmuutta, pelkoa ja surua mutta myös leikkiä ja fantasiaa. Raivio tavoittaa loistavasti lapsen maailman, jossa todellisuuteen sekoittuu vielä ihmeiden mahdollisuus ja jossa leikkiin sisältyy aina myös totuutta. Lasten maailma voi olla julma, mutta se voi olla myös täynnä riemua ja kauneutta.

"EVERT
Sattuuko se?

RUPERT
Ei neulalla. Nyt irtoo koko käsi. Mutta jos pelkää, että sattuu, niin sattuu. Jos ois vielä se isoisän pääkallo, niin olis totisempaa. Etusormeen tehdään reikä, minä sinulle ja sinä minulle. Sormet painetaan yhteen, veret sekottuu ja vannotaan vala. Kaikki sankarit on tehny niin...sillon tulee hieno kuolema kun kuolee. Jeesuskin itkee."

Näytelmien vaikuttavuus piilee kipeän ja koomisen sekoittumisessa. Tunnelma saattaa vaihtua hetkessä kepeästä raskaaseen, ja parhaimmillaan molemmat elementit ovat läsnä samaan aikaan. Rupertin ja Evertin puhe on aitoa lapsen ilmaisua väärinymmärryksineen, hokemineen ja ylilyönteineen. Komedia syntyy usein juuri lapsen ja aikuisen maailman törmäyskohdissa - tragedia taas siitä kun aikuisen maailma tunkeutuu liian rajusti lapsen maailmaan. Kun lapsi joutuu todistamaan vanhempien riitelyä tai kun aikuisen turvalliseen vakauteen ei voi luottaa. Ennen kaikkea näytelmissä on kuitenkin kyse veljesten välisestä suhteesta. Rakkaudesta, kilpailusta, uskollisuudesta.

Luettuna Raivion näytelmät eivät mitenkään voi olla samanlainen järisyttävä kokemus kuin esitysten näkeminen aikoinaan oli. Niin paljon jää puuttumaan ilman näyttelijöiden ilmaisua, kehonkieltä, musiikkia ja valoja. Mutta pääsin hyvin lähelle muistoja, muistin sellaista mitä olin unohtanut ja elin taas mukana Kallion perheen elämässä. Tämä kaikki teki minut sanomattoman onnelliseksi ja hiukan haikeaksi, kuten menneisyyden hetkellinen tavoittaminen usein tekee.

Osallistun näytelmillä Hyppää lavalle -haasteeseen.

Antti Raivio: Skavabölen pojat 
Kansi: Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001 

Huokausten laakso
Kansi:  Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001