On kimppaluvun ensimmäisen puntaroinnin aika. Olemme nyt lukeneet kirjasta noin neljänneksen, ja ainakaan minulle ei ole vielä syntynyt kovin selkeää kokonaiskuvaa kirjan tarinasta tai henkilöhahmoista. Mutta sen osaan jo sanoa, että pidän kirjasta ja Fagerholmin tavasta kirjoittaa.
Hermoilin tämän kirjan lukemista aika paljon, koska olen joskus aloittanut Fagerholmin Diivaa, ja hyytynyt alkumetreillä, koska kirja tuntui melkein käsittämättömältä ja kovin raskaalta lukea. Nyt mietin, onko Diiva oikeasti tyyliltään kovin erilainen kuin tämä Amerikkalainen tyttö, vai olenko itse erilainen lukija kuin silloin aikoinaan. Sillä vaikka Amerikkalaisen tytön teksti on toki tietyllä tavalla haastavaa ja vaatii keskittymistä, se on minusta myös hyvin kiehtovaa ja nautittavaa. Pidän Fagerholin tavasta pyöritellä sanoja, sanoa sama asia monella tavalla, hyppiä tekstissä eteen- ja taaksepäin, niin että asiat toistuvat ja kertautuvat ja saavat uusia merkityksiä.
Heti kirjan alku oli vangitseva, kun esiteltiin henkilöhahmoja, ja melkein saman tien useamman heistä kerrottiin kuolevan pian. Miksi nuoret kuolivat - tappoivat itsensä tai murhattiin? Itse amerikkalaisesta tytöstä, Eddiestä emme ole vielä kuulleet kovinkaan paljoa. Tulemmeko kuulemaankaan, vai jääkö hän vain taustalla häälyväksi vaikuttajaksi? Toinen kuollut tyttö, Doris on jo muotoutunut selkeämmäksi hahmoksi, ja minusta hän vaikuttaakin aivan mainiolta iskulauseineen: "Toisen kuolo on toisen leipä." Aivan erityisesti minua kiehtoi Doriksen ja Sandran ystävyys - kahden hiukan kummallisen tytön, jotka leikkivät Amerikkalaisen tytön mysteeriä.
Mikään realistinen kertomus tämä kirja ei selvästikään ole. Siitä kertovat jo paikkojen ja ihmisten kutsumanimet. Seutu. Liejuisemman laidan talo. Pomminpamaus Pinky Pink. Ne ovat hauskoja ja kiehtovia ja luovat voimakkaita mielikuvia. Outoa ja epätodellista tunnelmaa lisäävät henkilöiden ennakkoaavistukset ja näyt, ja se ettei oikein tiedä, tapahtuvatko tietyt asiat todella vai ovatko ne henkilöiden sepitelmää. Pidin esimerkiksi kovasti siitä, kuinka eräässä välissä hiukan sivumennen huomautettiin, että Sandran äidin nimi Lorelei Lindberg oli Doriksen keksimä - tyttöjen Lorelei-leikkiä varten, ilmeisesti. Epätodellisesta tunnelmasta huolimatta tunnen myös kiinnostuvani henkilöhahmoista ja tarinasta, mikä on minulle aina tärkeää tällaisissa todellisuuden rajoja venyttävissä kirjoissa.
Kirja tuntuu hyvin runsaalta ja rönsyilevältä, ja jotenkin tuntuu että asioita jää lukiessa myös huomaamatta ja tajuamatta. En tiedä haittaako se, vaatiiko kirjan lukeminen tarkkaavaisuutta ja yksityiskohtien havaitsemista, vai onko tämä sellainen mysteeri jossa tunnelma on tapahtumia tärkeämpi. Tunnelmasta ainakin siis nautin tässä vaiheessa, enkä välttämättä kaipaakaan kirjalta vastauksia kaikkiin arvoituksiin - ainakaan tässä vaiheessa.
Tällaisia ajatuksia minulla heräsi ensimmäisestä neljänneksestä? Miten teidän lukuhetkenne ovat sujuneet? Onko lukeminen ollut helppoa vai haastavaa? Ovatko jotkut tietyt kohdat jääneet mieleen, ja onko henkilöiden joukosta noussut suosikkeja? Pidättekö Fagerholmin kirjoitustyylistä vai tuntuuko se vieraalta? Sana on vapaa!
MInä olen tosiaan lukenut Fagerholmini jo aikaisemmin, sekä tämän ja "Säihkenäyttämön". Nyt luin tuon sovitun alueen uudelleen norjaksi ja tykkäsin kyllä ihan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla!
VastaaPoistaMuistan, kun joskus lukiossa luin "Sadan vuoden yksinäisyyttä" ja joku kaveri neuvoi, että kannattaa kirjoittaa paperille kuka kukin on, sillä muuten lukiessa menee sekaisin, kun kaikilla on niin samanlaiset nimet. Joku sellainen voisi auttaa näidenkin kirjojen kanssa. Henkilöhahmoja ON tosi paljon ja "Säihkenäyttämössä" tulee vielä lisää. Bengt ja Björn, Sandra ja Doris, Rita ja Solveig, amerikkalainen tyttö ja vapaaherratar ja kaikkien äidit ja isät ja ottoäidit jne. Kun tarina vielä hyppii monen vuosikymmenen välillä, niin helposti voi mennä sekaisin, että kukas kukin olikaan. No, ainakin nyt toisella lukukerralla pysyin HUOMATTAVASTI helpommin kärryillä :-) Tosin ei se kärryiltä tippuminen ensimmäisellä lukukerralla menoa haitannut, mutta vasta nyt toisella kerralla oikeasti tajuan, että kyllähän tässä kaikessa ON selkeä logiikka ja ihmisten suhteet toisiinsa tuntuvat paljon yksinkertaisemmilta.
Itse en koe, että tässä (tai näissä) kirjoissa olisi mitään yliluonnollista. Minä koin, että ne yliluonnollisilta tuntuvat jutut ovat vain lasten vilkasta mielikuvitusta ja osa leikkiä.
Mutta joo, Fagerholm on ehdottomasti lempikirjailijoitani ja rakastan valtavasti hänen tyyliään kirjoittaa. Erityisesti rakastan näitä hurjia pikkutyttöjä, joilla on hillitön mielikuvitus ja dramatiikantaju! Onko mitään ihanampaa, kun Doris Flinkenberg!
Hih, en malta odottaa, että pääsemme puhumaan koko kirjasta ja kaikista sen tapahtumista! :-D Kiva, että järjestit tämän kimppaluvun ja pääsin takaisin Amerikkalaisen tytön maailmaan! Kirjan lukeminen norjaksi on sekin mielenkiintoista. Se on kuitenkin lähempänä kirjan alkuperäiskieltä ja kulkee eteenpäin eri tavalla kuin suomeksi.
Heh, Sadan vuoden yksinäisyydessä minä muistan oikeasti menneeni välillä sekaisin henkilöistä, mutta ei se siinäkään kirjassa loppujen lopuksi niin haitannut. Tässä Amerikkalaisessa tytössä olen mielestäni vielä suht hyvin perillä henkilöhahmoista, vaikka kaikista ei ole syntynyt kovin hyvää kuvaa, mutta tapahtumista huomaan välillä tajuavani vähän viiveellä että ai, tuo asia viittasi tähän tai tuossa tarkoitettiinkin tätä :)
PoistaEn minäkään ajatellut, että kirjassa olisi tapahtunut varsinaisesti mitään yliluonnollista - enemmän sitä että kirjan tunnelma on vähän sellainen vinksahtanut ja outo. Ei olla arkirealismin parissa.
Doris ja Sandra ovat kyllä ihan mainioita!
Joo, tunnelma on kyllä hieno. Mä luulen, että tykkään Fagerholmin kirjoista niin paljon siksi, että voin samaistua noihin tyttöihin niin hyvin. Muistan hyvin tuollaisen lapsuuden kiihkon ja tunnelman, että kaikki oli vähän salaperäistä ja vinksahtanutta.
VastaaPoistaMinäkin harrastin lapsena runsaasti mielikuvitusleikkejä, sekä ystävien kanssa että omassa päässäni, ja maailma näyttäytyi tosiaan silloin hyvin rikkaana ja taianomaisena. Siinä on kyllä varmaan yksi syy tämän kirjan vaikuttavuuteen.
PoistaOlen ihan samaa mieltä Liisa sinun kanssasi ja myös Reeta Karoliinan! Kuten jo kirjoittelin omaan blogiini eilen, tuntuu että tästä kirjasta (alusta) menee paljon ohi, mutta se ei haittaa - nautin vain. Ja tosiaan kirjassa on jotain sellaista lapsuuden epätodellisuuden tuntua, vähän satu- tai elokuvamaista tunnelmaa, niin ettei tiedä, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta jne. En osaa sanoa tarkasti, millaisia hahmot ovat, kenestä pidän / en pidä, mutta aistin tarinan jotenkin hyvin kokonaisvaltaisesti: miltä asiat näyttävät, kuulostavat, tuntuvat, haisevat jne. Hienoa ja ihanaa, kaikki vaikuttaa kiehtovan ristiriitaiselta!
VastaaPoistaIhanaa! Tämä lukemisen nautittavuus kyllä tuli minulle positiivisena yllätyksenä. Mutta en valita.
PoistaKirja on minullekin hyvin visuaalinen: näen niin selvästi mielessäni, miltä ihmiset ja paikat näyttävät.
Pidin Amerikkalaisesta tytöstä kirjana, ja olen myös nähnyt siitä ihanan näyttämösovituksen noin viisi vuotta sitten Åbo Svenska Teaternissa...siinä oli niin hieno musiikki, että se tuntui olevan oleellinen osa koko tarinaa.
VastaaPoistaOn varmasti ollut hieno kokemus tuo näytelmä. Minua lukiessa aina välillä vähän harmittaa, kun en tunne kaikkia kappaleita, joihin kirjassa viitataan -ja niitä viittauksia tuntuu olevan paljon!
PoistaLiisa, apua, en nyt edes lue tätä, sillä minulla ei vielä ole kirjaa. :O Viimeksi kirjastossa käydessäni _tiesin_, että joku kirja minun piti vielä sieltä lainata, mutten muistanut mikä. No, tämä. Yritän ehtiä vielä mukaan myöhemmin, mutta ah, kun nyt ärsyttää ja harmittaa. :/
VastaaPoistaNo voi! Mutta kirja on ainakin minusta aika nopealukuinen, eli voit kyllä helposti saada vielä lukutahdista kiinni :)
PoistaMinä en ihan ehtinyt sivulle 145, mutta otan seuraavaan etappiin mennessä teidät kiinni:)
VastaaPoistaOlen samoilla linjoilla teidän muiden kanssa. Ihan aluksi kirja tuntui todella sekavalta: henkilöitä on paljon ja hypitään ajassa ja paikassa. Ihmettelin myös sitä, miksi heti kerrotaan, että henkilöt kuolevat. Jonkin matkaa luettuani huomasin kuitenkin nauttivani tekstistä suunnattomasti! Ei haittaa vaikka tarina on sekava ja varmasti paljon menee ohi. Kieli ja ehkä ennemminkin kerrontatapa viehättävät minua todella paljon.
Tulen vaikka vielä kommentoimaan henkilöistä enemmän, kunhan pääsen eteenpäin. Nyt en vielä oikein osaa sanoa kenestäkään mitään. Ihmettelen vain miksei kukaan lapsista asu kotonaan. Ehkä sekin vielä selviää.
Minusta se, että henkilöiden kerrottiin heti kuolleen, oli tosiaan jotenkin todella hieno ja koukuttava ratkaisu.
PoistaIhanaa, että sinäkin nautit lukemisesta. Jokin tuossa hypähtelevässä ja rönsyilevässä kerronnassa on kyllä todella vangitsevaa.
Ainakin John Irving on joskus käyttänyt samaa tyyliä, että kirjan alussa jo kerrotaan kuka kuolee tai joku muu tuleva kauheus ja sitten vasta myöhemmin tapahtunutta avataan enemmän.
VastaaPoistaHiukan myöhäisesti kirjan saamisesta käsiin johtuen myöskään minä en ihan vielä ole täällä saakka... Kerron mielipiteeni (ja luen muiden) kunhan ehdin tänne saakka!
VastaaPoistaMä komppaan aika pitkälti muiden mielipiteitä... Nyt kun on päässyt tuonne sivulle 145 asti, niin ei teksti minusta enää tunnu oikeastaan edes sekavalta. Henkilöhahmoissakin olen aika hyvin kiinni, ainoastaan välillä sekoitan Benckun ja Björnin keskenään, mutta toistaiseksi ei kummallakaan ole ollutkaan vielä suurta osaa. Mutta vajaa sata sivua meni totutellessa tyyliin.
VastaaPoistaJoku joka tuntee kirjallisuustermejä: onko kyseessä nyt sitten epäluotettava kertoja vai mikä, kun ei aina voi olla ihan varma, että onko asiat oikeastaan ihan niin kuin kuvaillaan? (No, termillä ei kai oikeastaan ole niin väliä. Kyse kuitenkin on kai monissa kohdin juuri siitä mistä puhuit(te), lasten mielikuvitusleikistä.)
Yksi asia ihmetyttää ja ehkä jopa vähän ärsyttää: suht paljon tilaa saava Pikku Bombay. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin mikä tuo Pikku Bombay edes on (ilmeisesti Sandran äidin kangaskauppa?), ja nyt toivoisin, että se jatkossa selitettäisiin jotenkin, tai siis että sen mukanaololle tarinassa tulisi joku selitys tai "oikeutus", koska siitä jatkuvasti horistaan. No se jäänee nähtäväksi.
Tällaista tähän mennessä, innolla jatkan eteenpäin. :) Minä(kin) olen ollut positiivisesti yllättynyt, miten kevyttä lukeminen alun jälkeen on ollut!
Epäluotettava kertoja on oikea termi silloin, kun kertojan sanoihin ei välttämättä voi luottaa. Lapset tosiaan ovat usein epäluotettavia näkökulman ja ymmärryksen rajoittuneisuuden takia. Mutta tässä kirjassa taitaa tosiaan olla kyse tuosta mielikuvitusleikistä, koska kertoja on kuitenkin ulkopuolinen.
PoistaSonja, minä en huomannut hämmentyä tuosta Pikku Bombaysta :) Sen sijaan menin välillä hiukan sekaisin siitä, kuka asui missäkin talossa.
PoistaMielenkiintoinen huomio epäluotettavasta kertojasta. Siinä mielessä tämän voisi kyllä yhdistää epäluotettavan kertojan käsitteeseen, että lukijan tulkinta tapahtumien oikeasta luonteesta korostuu. Mutta en osaa sanoa, voiko ulkopuolista kertojaääntä pitää varsinaisesti epäluotettavana kertojana - tässähän kuitenkin tarkastellaan asioita monen eri henkilön näkökulmasta.
Mun mielestä ulkopuolista kertojaa ei voi pitää epäluotettavana. Korjatkaa joku, jos olen väärässä:)
PoistaÄsh, olen ajatellut että Fagerholmin voin pudottaa pois muutenkin pitkältä lukulistaltani, mutta eihän tätä keskustelua tarvitse kuin vähän silmäillä niin johan tulee sellainen olo että tämä nyt ainakin on ihan pakko lukea... :)
VastaaPoistaTämä kommentti ilahdutti kovasti :)
PoistaMä pääsin sivulle 40 asti ja siitä pätkästä tuli paljon huonompi käsitys kuin mitä te muut tunnuitte saaneen. Tämä tuntui siltä samalta Fagerholmin raskaalta ja korkealentoiselta tyyliltä (aikaisemmin olen lukenut kokonaan vain Ihanat naiset rannalla). Alku ei tuntunut yhtään vangitsevalta, muuten olisin varmaan päässyt pidemmälle. Kirja tuntui sen verran tylsältä, että epäilen aika vahvasti lukemisen jatkamista.
VastaaPoistaKiva saada vähän erilaistakin näkemystä asiaan :) Minulla tosiaan kävi juuri noin Diivan kanssa, mutta Amerikkalainen tyttö on yllättäen vetänyt mukaansa ihan täysin.
PoistaMä en päässyt vielä tuonne sivulle 145 (keksin vähän jälkijunassa liittyä mukaan kun kaipasin vähän yhteisöllistä lulemista, nappasin tän kirjaston hyllystä torstaina mutta ehdin aloittaa lukemisen vasta eilen, kun olin ihan Elsan päiväkirjojen lumoissa). Uskalsin kuitenkin lukea alustuksesi ja olen samaa mieltä; Fagerholmin kieli ja tyyli lumoaa. Kovin synkkä tunnelma, tää on hyvää syksykirjallisuutta.
VastaaPoistaMulle tulee tuosta seudusta mieleen että olis Porkkalanniemi, tuleeko teille?
Hienoa että liityit joukkoon mukaan :)
PoistaMinä en ole yhtään miettinyt, mikä olisi Seudun vastine todellisessa maailmassa. Näen mielessäni jonkun aika metsittyneen, salaperäisen maiseman.
Tuo mielikuva tuli siitä kohdasta (s. 17), jossa sanottiin: "Voittaneelle vallalle luovutettiin määräajaksi eräs alue." jne.
PoistaMulle tuli muuten tästä tunnelmasta mieleen Donna Tarttin Pieni ystävä, onko kukaan muu lukenut sitä? Kirjan lukemisesta on tosin kahdeksan vuotta aikaa, mutta ainakin siinä oli tuo sama lapset ja hämärissä olosuhteissa tapahtunut kuolemantapaus(/tapaukset) -yhdistelmä.
Minä olen lukenut Tarttin "Pieni ystävä" -kirjan ja muistan siitä tykänneenikin, mutta en kyllä muista juuri mitään tapahtumista. Just jonkun kamalan kuoleman muistan (hirttäytyminen?), mutta siinäpä se. Noloa...
PoistaOlen myös lukenut Pienen ystävän ehkä yhdeksän vuotta sitten, enkä muista siitä hirveän paljon, mutta tosiaan: samaa lapsen silmin nähtyä kuoleman ahdistavuutta sekoitettuna mielikuvituksen maailmaan siinä oli. Tarttin kirjoitustyyli tosin on aika erilainen ja tunnelmakin oli minusta paljon painostavampi.
PoistaMinäkään en ole ajatellut, että Seudulle olisi jokin todellinen vastine, mutta voisihan se hyvin olla tuo Marian ehdottama. Jotenkin minä en pidä tärkeänä, että tietäisin vastineen. Kirjassa kuitenkin kuvaillaan ympäristö riittävän hyvin. Ainakin niin hyvin, että Seudun Niemineen voi hyvin kuvitella.
PoistaNyt kun olen päässyt melkein sivulla 145, niin mielestäni tunnelma ei ole enää niin synkkä eikä kerrontakaan niin sekavaa. Ainoa mikä sekottaa on ajan hämärtyminen: Milloin mikäkin tapahtuu?