Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tässäpä taas kirja, johon tuskin olisin tullut tarttuneeksi pelkän kannen perusteella. Kirjan nimen ja kansikuvan perusteella olin saanut mielikuvan jostakin kolmen pennin kauhuromaanista, mutta muutaman blogijutun luettuani tajusin että kirja on jotakin ihan muuta. Sillä vaikka yksi kirjan pääteemoista onkin pientä norjalaiskylää pelon vallassa pitävä pyromaani, Etten palaisi tuhkaksi on ennen kaikkea vaikuttava tutkielma ihmisen identiteetin hahmottumisesta.

Gaute Heivoll kirjoittaa Gaute Heivoll -nimisestä kiltistä pojasta, josta kasvaa kirjailija. Hän kirjoittaa myös toisesta kiltistä pojasta, josta kasvoi tuhopolttaja. Vuonna 1978 Finslandetin kylässä toisen kiltin pojan sytyttäessä tuleen latoja ja myöhemmin asuinrakennuksiakin, Gaute on vasta parikuinen vauva. Tuhopoltot eivät myöhemmin jätä aikuista Gautea rauhaan, ennen kuin hän alkaa kirjoittaa niistä, haastatella kyläläisiä jotka muistavat palot ja lukea vanhoja dokumentteja: lehtileikkeitä, isoäitinsä päiväkirjaa, tuhopolttajan vankilassa kirjoittamia kirjeitä.

"Hänen tukkansa kasvoi. Päälaki lakkasi näkymästä. Alma oli iloinen saadessaan hänet takaisin. Hän tunsi sen vatsassaan joka kerta kun katsoi poikaa. Eihän tässä mitään. Hänhän oli iloinen, hymyili, ja sitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan. Ja silti naarmu pysyi silmien välissä. Se ei hävinnyt."

Etten palaisi tuhkaksi on kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota. Lukija ei voi varmuudella tietää, kuinka suuri osa kirjan tapahtumista on totta, ja kuinka suuri osa Heivollin kuvitelmaa siitä, kuinka asiat kenties menivät. Onko kirjan Gaute Heivoll yksi yhteen kirjailija Heivollin kanssa? Mitkä kuvaukset tuhopolttokesän tapahtumista perustuvat Heivollin kuulemiin kuvauksiin, ja missä määrin kirjaililjan on täytynyt luottaa mielikuvitukseensa. Tällaiset kysymykset ovat kiinnostavia, mutta vastaukset niihin eivät ole niin tärkeitä, sillä tämän kirjan voisi nähdä kertovan myös siitä, kuinka fakta ja fiktio tavallaan sekoittuvat meidän jokaisen elämässä. Turvaudumme muistoihin, hämäriin mielikuviin ja muiden kertomaan luodessamme omaa tarinaamme, ja voimme usein vain arvailla mitä kaikkea sanomatta jäänyttä sukulaistemme ja ystäviemme elämään sisältyy. Tai mikä ajaa ihmisen laidan yli, tekemään käsittämättömiä tekoja.

Kirja on myös koskettava kuvaus lapsista ja vanhemmista. Vanhemmista jotka odottavat lapsiltaan suuria, ja lapsista jotka pelkäävät tuottavansa vanhemmilleen pettymyksen. Vanhemmista jotka luulevat tuntevansa lapsensa, ja valheista joita lapset kertovat. Hymyistä, joita vain vanhemmat ja lapset voivat toisilleen antaa. Heivoll sukeltaa uskottavasti niin pyromaanin kuin tämän vanhempien nahkoihin, ja sen lisäksi hän kuvailee erityisesti suhdettaan omaan isäänsä. Hän kertoo siitä, kuinka vaikeaa on luopua lapseen kohdistuvista odotuksista ja miltä tuntuu kohdata oman vanhemman kuolema. Kaikki tämä on kuvattu hienovaraisesti ja kauniisti, ilman mitään tirkistelyä tai skandaalinkäryä.

Heivoll kirjoittaa kaunista ja vähäeleistä tekstiä. Kirjan tunnelma on usein suorastaan unelmoiva, vaikka kauheita asioita tapahtuukin: valkoinen sumu nousee pelloille ja maisema peittyy vuoroin lumeen, vuoroin suuriin tuhkahiutaleisiin. Kirja ei kuitenkaan ole mitään kiiltokuvaa, vaan siinä on riittämiin särmää ja säröä. Kilttien poikien mielet järkkyvät, vanhukset menettävät koko omaisuutensa tekohampaita myöten ja äidit kadottavat kykynsä kävellä ja hymyillä. Vähäeleisyydestä huolimatta kirjaan tuntuu sisältyvän niin paljon, ettei kaikkea löydä yhdellä lukukerralla. Etten palaisi tuhkaksi on hieno kirja, joka jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa kansien sulkeuduttua.

Kirjan ovat lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös Minna, Katja, Leena, Karoliina, anni.M, Maria, Susa ja Tuulia.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (For jeg brenner ned, 2010)
Suom. Päivi Kivelä
WSOY, 2012