Sitten tuli lisää romaaneja. Luin Bronksin, Syntisäkin ja Klassikon. Ja sitten jotenkin väsyin Hotakaiseen. Vaikka Klassikko oli minusta Hotakaisen paras romaani Buster Keatonin jälkeen, en sen jälkeen enää tullut tarttuneeksi uusiin Hotakaisiin, vaikka miehen uraa tottumuksesta seurasinkin tiiviisti, ja panin tyytyväisenä merkille menestyksen ja Finlandia-palkinnon. Ehkä syynä kiinnostuksen lopahtamiseen oli se, ettei mikään muu teos ollut mielessäni päässyt Buster Keatonin tasolle. Jo muutaman vuoden ajan olen kuitenkin halunnut palata nuoruudenihastukseni pariin, ja Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä sain vihdoin hyvän syyn tarttua Hotakaiseen.
"Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä muiden asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä."
Kirjailija K ostaa 80-vuotiaan Salme Malmikunnaksen elämäntarinan uutta romaaniaan varten. Salme ei arvosta kirjailijoita tai kirjoja juurikaan, mutta suostuu kirjailijan tarjoukseen koska on perheessä sattuneen kamalan asian vuoksi rahantarpeessa. Salmen elämäntarinaan kietoutuvat väistämättä myös aviomies ja lapset perheineen, vaikka Salme on kieltänyt kirjoittamasta näistä mitään. Samalla sukelletaan syvälle nyky-Suomeen leipäjonoineen, maahanmuuttajineen, konsultteineen, puhelinmyyjineen ja Audi-miehineen.
Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Salme Malmikunnas on kerrassaan mainio henkilöhahmo. Tämä eläkkeellä oleva lankakauppias on hiukan kuin Mielensäpahoittajan naispuolinen vastine, joskaan ei aivan yhtä jääräpäinen ja muutosvastarintainen. Mutta Salmekin on suorasanainen ja terävä havainnoitsija, jonka puheen nuotti jää mieleen kaikumaan väkisinkin. Salmen puheenparressa on tuttuja hotakaismaisia ilmaisuja - esimerkiksi itkun jälkeen Salme kuivuu toimintakuntoon viidessä minuutissa - mutta silti Salme tuntuu aidolta eläkeläisrouvalta.
Olinkin hiukan pettynyt, kun huomasin ettei koko kirja olekaan Salmen monologia. Toisaalta kirja olisi ehkä yksipuolisempi, jos kaikki kuultaisiin Salmen kertomana. Salmen lisäksi tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka kertoo vuoroin kirjailija K:n työn etenemisestä, vuoroin Salmen perheen tai Audi-miehen tarinaa. On mielenkiintoista miettiä Ihmisen osan kertojaääniä: kun kirjassa kerrotaan vaikkapa Salmen pojan elämästä, onko äänessä kaikkitietävä kertoja vai kirjailija K? Luemmeko Salmen perheen tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vai sellaisena joksi K on sen kuvannut ja kuvitellut? Onko myös Salmen puhe K:n muokkaamaa, vai pääsemmekö ollenkaan lukemaan K:n näkemystä asiasta?
Pidin Ihmisen osasta melkoisen paljon, mutta en kuitenkaan ihastunut. Kaikki henkilöhahmot eivät yllä kiinnostavuudessaan Salmen tasolle - esimerkiksi Pekka-pojan edesottamukset jäivät minulle aika etäisiksi. Sen sijaan Helena-tyttären turhautuminen ja kyynisyys olivat kiinnostavia. Ihmisen osa olikin minulle vahvojen naishahmojen kirja. Sekä henkilöissä että koko kirjassa oli kuitenkin minusta hiukan liikaa musta-valkoisuutta, minkä vuoksi myös lopun kosto-teema tuntui minusta epätyydyttävältä. Kosto on yleensäkin minulle aiheena aina vähän vaikea, varsinkin jos siihen liitetään kovin selkeä hyvä-paha-asetelma.
Kaiken kaikkiaan Ihmisen osa jäi kuitenkin kokemuksena positiivisen puolelle, ja tämän jälkeen Hotakaisen kirjoihin on jatkossa luultavasti taas helpompi tarttua. Erikseen täytyy vielä lopuksi kehua Elina Warstan kansikuvaa, joka on todella viehättävä.
Ihmisen osan ovat lukeneet myös Morre, Salla, Joana, Minna, Luru, Suketus ja jaana. Kehutun äänikirjan ovat kuunnelleet Kirsi ja Amma.
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Siltala, 2009
Minäkin lisään kehuni äänikirjan puolesta: se oli Ritva Valkaman lukemana hieno elämys. Tuota kostoteemaan en osannut ollenkaan vierastaa, sillä kokonaisuudessa oli jotain tyyliteltyä muutenkin... ja Salme oli upea!
VastaaPoistaIhmisen osa oli ylipäänsä positiivinen yllätys, sillä Hotakais-historiani on lyhyt... olin lukenut vain Juoksuhaudantien (koska anoppi dissasi kun en "edes sitä" ollut lukenut) eikä se erityisemmin innostanut. Tästä kirjasta tuli heti hyvä olo, niin mainio oli se Salmen avaus... :-)
Salme oli kyllä mahtava hahmo, ja olisin kyllä toivonut hänen olevan vielä suuremmassa osassa.
PoistaHotakainen ei tosiaan kirjoita mitään arkirealismia, eli kyllähän esimerkiksi henkilöhahmot voisi tulkita enemmän veratuskuviksi tai kärkistyksiksi tieyistä ilmiöistä. (Olen vain itse usein aika kirjaimellinen lukija...) Ja kosto-teema tosiaan on vain minun henkilökohtainen kompastuskiveni - monelle muulle varmaan toimii paremmin ja vapauttavammin.
Minuakaan ei jotenkin Jouksuhaudantie kauheasti houkutellut, kun mietin millä kirjalla palaisin Hotakaisen pariin. Uusin Jumalan sana sen sijaan kiinnostaisi.
Kari Hotakainen on pääsyt yllättämään minut kaksi kertaa, ja molemmat kerrat olivat minusta niin kertakaikkisen keikauttavia, että olin pitkän aikaa luettuani hämmästyksestä hiljaa (ja oli hyvä mieli).
VastaaPoistaIhmisen osaa kirjoittaessaan Hotakainen varmaan itsekin nautti, kun idea kirjassa on kertakaikkiaan nerokas, ja juoni kulkee kuin nakutettuna, ja raha, tämän ajan Herra Ylijumala, on tiiviisti mukana koko ajan juonen käänteissä. Ja uskoa voi tai ei, mutta niin vaan se Salmen "kamala asia" pääsi yllättämään niin täydellisesti, että koki kuin itse olisi ollut kirjan sivulla mukana, ja itku pääsi.
Toinen kokemus oli melko lyhyt novelli, jonka jostakin luin. Siitä jäi mieleen miten yllättävää voi olla, kun taitava kirjoittaja kirjoittaa pojasta, joka vastoin kaikkia odotuksia onkin ihan tavallinen kiltti koulupoika, joka käyttäytyy kohteliaasti ja on kaikin puolin niin tavallinen, että se on jo epätavallista.
Tuossa novellissa, samoin kuin Ihmisen osassa tavallinen elämä, joka tuntuu usein tylsältä ja ikävältä, saakin kirjoittajan käsittelyssä ylleen sellaisen kummallisen hohteen, joka herättää huomaamaan, minkälaista tämä elämä oikeasti on.
Ja kaikkein ihmeellisintä, että kaikki se, mitä pitää tavallisena, tuntuukin äkkiä elämää suuremmalta!
Tehdä tavallisesta jotain epätavallisen tavallista ja siten yllättävää, on mielestäni Kari Hotakaisen tavaramerkki.
Se voi kyllä, myönnän, mennä niin tavalliseksi, että se pysyy tavallisena, ei nouse siitä. Näin kävi minulle, kun luin hänen juoksuhautaansa, että noin puoli välissä väsyin kulkemaan mukana. En jaksanut mennä enää taas uutta omakotitaloa katsastamaan. Olin nähnyt niitä jo tarpeeksi. Jätin päähenkilön yksin jatkamaan matkaa. Enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui. :)
Minulle kävi ensimmäisen Hotakaisen kanssa juuri tuolla tavalla: olin aivan ällistynyt ja ravisteltu. Että näinkin voi kirjoittaa ja asiat nähdä.
PoistaJa allekirjoitan täysin tuon, että Hotakainen saa parhaimmillaan jotenkin katsomaan maailmaa uusin silmin. Sanat ja ilmaisut on niin hienosti valittu, että lukijana saa koko ajan tehdä oivalluksia ja todeta että "noin juuri se on".
Hotakaisen tunnistettavassa ja oamperäisessä tyylissä on tietysti se kääntöpuoli, että jos siihen kyllästyy (kuten minulle vähän kävi), voi olla vaikea taas löytää innostusta lukea sitä samaa tyyliä. Mutta monen vuoden jälkeen Hotakainen tuntui taas oikein mukavalta.
Itse en ole koskaan lukenut Hotakaista, mutta monesti miettinyt, että pitäisi. Nyt mietin jälleen, että ehkä pitäisi! Varsinkin tuo Buster Keaton kuulostaa jo ihan nimen perusteella mielenkiintoisesta!
VastaaPoistaOlisikin kiva jos joku toisi Buster Keatonin blogiinsa - uudempia Hotakaisiahan blogistaniassa luetaan aika ahkerasti.
PoistaHotakaisella on sen verran omanlaisensa tyyli, että yhden kirjan perusteella voi varmaan aika hyvin päätellä, uppoaako se ollenkaan.
mikä tämä iso asia sitten on?
VastaaPoista