sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?


Olin viime viikolla flunssassa ja nuhruiset aivoni kaipasivat jotakin mieltä hellivää lohtulukemista. Valitsin hyllystä Dorothy L. Sayersin ensimmäisen Peter Wimsey -kirjan Kuka ja místä?, ja minulla oli sen parissa niin hauskaa, että ajattelin lueskella kaikki Wimsey-kirjat läpi tässä kevättalven aikana. Nämä kirjat ovat minulle tuttuakin tutumpia ja erittäin rakkaita, ja edellisestä lukukierroksesta on sen verran aikaa että uusi kierros tuntui olevan paikallaan.

Kuka ja mistä? on ensimmäinen yhteensä yhdestätoista Wimsey-dekkarista, ja Sayers esittelee lukijalle jo melko valmiiksi hiotun päähenkilönsä, aristokraattisen harrastelijasalapoliisin, lordi Peter Wimseyn. Wimseyn hahmo kehittyy kirjasarjan myötä: Wimsey esimerkiksi vakavoituu ja aikuistuu viimeisiä kirjoja kohti, mikä on luonnollista kolmikymppisestä nelikymppiseksi vanhenevalle miehelle, mutta Sayers myös hioo kirja kirjalta päähenkilöään vähemmän karikatyyriseksi ja enemmän kolmiulotteiseksi ihmiseksi. (Wimsey tuntuu myös komistuvan vanhetessaan. Ensimmäisten kirjojen hassunkurinen hahmo, jonka pitkä naama näyttää putkahtaneen silinteristä yhtä luontevasti kuin valkoiset madot sikiävät gorgonzolasta vaihtuu viimeisissä kirjoissa varsin hienostuneeseen herrasmieheen.) Molempia kehityskaaria on mielenkiintoista seurata, ja pidänkin Sayersin kirjoissa ajankuvan ohella nimenomaan henkilöhahmoista - murhamysteerit ovat minulle varsin toissijaisia niiden rinnalla.

Lordi Peter, Denverin herttuan nuorempi poika, harrastaa siis rikostutkintaa. Peter on vilkas, puhelias, hiukan neuroottinen nuori mies, jota on joskus verrattu Wodehousen Bertie Woosteriin. Molemmat tosiaan ovat eräänlaisia brittiläisen joutilaan aristokraatin karikatyyrejä, mutta siinä missä Bertien hoksottimet kulkevat usein varsin kankeasti, on lordi Peter terävä kuin partaveitsi. Wimseyn miespalvelija Bunter taas on selkeästi lainannut piirteitä Bertien legendaariselta palvelijalta Jeevesiltä - seikka johon Sayers aivan suoraan jossain kirjassa viittaakin. Ensimmäisissä kirjoissa Wimseyn woosterilainen, puhua pulputtava ja sanoilla leikittelevä puoli korostuu, mutta vakavampikin puoli on mukana heti ensimmäisestä kirjasta lähtien. Wimsey mm. keskustelee poliisiystävänsä Parkerin kanssa salapoliisityön moraalisista säännöistä ja oikeutuksista, ja vanha sotaneuroosi aiheuttaa hermostollisia ongelmia. Wimsey nauttii murhatutkimuksen älyllisestä puolesta, mutta tutkimuksen seuraukset ja "ihmisten hirteen toimittaminen" ahdistavat miestä joka pyrkii pakoilemaan vakavuutta ja vastuuta ja keskittymään elämän kepeisiin puoliin.

"Istuhan alas hyvä mies, äläkä marssi ympäri huonetta kuin mikäkin aasi. Sattuu sodassa pahempaakin. Tämä nyt vain on semmoinen viidenpennin kauhuromaani. Mutta sen minä sanon Parker, että meillä on vastassa todellinen rikollinen - rikollinen sanan varsinaisessa merkityksessä - todellinen rikostaiteilija ja mielikuvituksellinen veijari - tämä on taiteellista ja loppuun harkittua työtä. Parker, minä nautin tästä."

Kunniallisen mutta hermostuneen arkkitehdin kylpyhuoneesta löytyy alastoman miehen ruumis. Samaan aikaan arvostettu rahamies sir Reuben Levy katoaa jäljettömiin. Näiden kahden mysteerin ympärille Sayers kietoo verkon johon sisältyy ennakkoluuloja, vanhoja kaunoja, finanssimaailman juonitteluja ja eksentrisiä yläluokan edustajia. Sayersin kirjoissa harvemmin rakennetaan Agatha Christien tyylisiä palapeliarvoituksia, joissa lukijaa hämätään epäilemään jokaista henkilöhahmoa vuoron perään. Sayersille tyypillisemmässä kuviossa pääepäilty paljastuu usein jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja jännitys syntyy siitä kuinka murhaajan syyllisyys todistetaan. Jos siis kaipaa dekkareiltaan ennen kaikkea arvoitusta jonka ratkaisemiseen saa itse osallistua, eivät Sayersin kirjat välttämättä tuota tyydytystä. Mutta Sayers tarjoaa omanlaistaan jännitettä: kuinka rikollisen syyllisyys todistetaan, mitkä ovat rikoksen motiivit, kuinka rikos vaikuttaa siihen kytkeytyviin ihmisiin.

Eivät Sayersin kirjat toki mitään nykyaikaisia, psykologisia ja realismiin pyrkiviä trillereitä ole. Niissä on paljon tyylittelyä, kepeyttä ja huumoria. Ajankuva on viehättävän vanhanaikainen: puhutaan maailmasta jossa joutilaat herrasmiehet lounastavat kerhoissaan, säätyerot ovat tiukkoja ja ihmisen voi helposti luokitella sen mukaan, kuinka hän pukeutuu tai mitä hän valitsee päivälliseksi. Aamiseksi nautitaan pekonia ja paahtoleipää, hernerokkasumu peittää Lontoon, ja rikoksen ratkettua miespalvelija tarjoilee Napoleon-konjakkia. Hurmaavan vanhanaikaista ja brittiläistä viihdettä, siis.

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? (Whose Body?, 1923)
Suom. Kristiina Rikman
Wsoy, 1997

8 kommenttia:

  1. Mahtavaa että kirjoitit Sayersista - Lord Peter on omiakin lemppareitani. Hän tosiaan muuttuu kirjojen myötä ja kevyen sanailun rinnalle tulee vakavampiakin sävyjä. Silti tarinat muuttuvat siitä oikeastaan vain hauskemmiksi, ikään kuin Sayers olisi oppinut vaatimaan lukijoiltakin pikkuisen enemmän. Ja ajankuva on totta vieköön niin perusteellisen tyylitelty, että se on oikeastaan jo ideaalikuva. :)

    Sayersit ovat ehdottoman soveliaita lohtukirjoja kaikenlaisiin tauteihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta - samalla kun kirjat vakavoituvat, ne käyvät omalla tavallaan hauskemmiksi. Ja tietysti myös mielenkiintoisemmiksi. Henkilökuvat tietysti myös syvenevät, mikä tekee myös myöhemmistä kirjoista koskettavampia.

      Taudintappajana kirja toimi paremmin kuin hyvin :)

      Poista
  2. Kiinnostavaa, että Wodehousea ja Sayersia luetaan ja hienoa!
    Luin joskus molempia, ja lordi Peter oli kuten kuvaat varsin välkky, toisin kuin Bertie, Jeevesillä taas leikkaa, ja oliko se superkokki Anatol?

    Niin paljon aikaa lukukerroista on, että pitäisi päivittää koko tietämys uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wodehouselta olen itse lukenut vain juuri noita Jeeves ja Wooster -tarinoita, jotka ovat kyllä mainioita. Wodehousea kyllä käsittääkseni luetaan aika paljonkin, ja uusia suomennoksiakin tulee jatkuvasti.

      Kokki taisi tosiaan olla nimeltään Anatol.

      Poista
  3. Hei Liisa, minäkin olen tykännyt Sayersin dekkareista ja Peter Wimseyn salapoliisihahmosta. Paras, jonka olen lukenut Sayersilta on Juhlailta, joka sijoittuu Oxfordin yliopistoon. Siinä päähenkilönä on rikoskirjailija Harriet Vane. Wimsey on sivuosassa. Erittäin hyvä ja mainettakin saanut kirja Oxfordin yliopistomaailmasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juhlailta on yksi omistakin Sayers-suosikeistani, ja Harriet yksi suosikeistani kirjallisuuden naishahmoista. Ja tietysti Oxford tapahtumapaikkana on ihana - olen itsekin käynyt kaupungissa, ja kulkenut kirjan tapahtumapaikoilla :)

      Poista
  4. Liisa, minä olen aikamoinen dekkarien ja etenkin brittidekkarien lukija, mutta ainakaan hyllystäni en löydä yhtään Sayersia. En edes muista häntä lukeneeni, mikä ei tietenkään todista, ettenkö olisi niin tehnyt.

    Kaipasin juuri niin hirveästi dekkaria ja löysinkin jotain sen suuntaista, mutta parempaa: Sisar! Sisar auttaa minut pois lukujumista, johon putosin liian monen alkuvuoden liian hyvän kirjan takia. Vahvat maut ovat juttuni, mutta joskus voi mennä överiksi. Sinäkin voisit kokeilla Sisarta...

    Minä käytän 50 mikrogrammaa D:tä päivässä ympäri vuoden, vaikka syömme rasvaista merikalaa kahdesti viikossa. Ei ole flunssaa ollut kahteen vuoteen. Kop, kop, maalamaton puu. Paranemisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sayersia kannattaa kokeilla, jos pitää klassikkodekkareista, brittiläisestä huumorista ja maailmansotien välisestä aikakaudesta.

      Sisar on kuulostanut kiinnostavalta. En tiedä, onko ihan minun kirjani, mutta harkitsen.

      Taudista on jo parannuttu. En ole usein kipeänä, mutta nyt pääsi flunssa iskemään :)

      Poista